Harrastus on leipätyön ohella tapahtuvaa toimintaa, johon sananmukaisesti suhtaudutaan jopa hartaasti. Sana amatööri tulee latinan verbistä rakastaa, eli kirjaimellisesti henkilö, joka on jossakin asiassa amatööri, tekee asiaa rakkaudesta. Siksi on ymmärrettävää, että amatöörit uhraavat rakkaaseen ja hartaaseen harrastukseensa sekä aikaa että rahaa.

Espressoharrastus ei ole poikkeus. Me tähän hommaan hlemme valtavan kiinnostuneita kahvin uuttumisesta, laitteista, härveleistä, lämpötiloista, uuttopaineista, pavuista, veden ominaisuuksista, eri tasoitustekniikoista sun muusta. Googlaamme, luemme artikkeleita, hankimme kirjoja. Tiedonhankintamme on huimaa.

Sitten, pyrkien soveltamaan kaikea hankkimaani teoriatietoa, valmistan päivässä yhdestä kymmeneen kahvijuomaa. Erikoistilanteissa kaksikymmentä, useimmiten ehkä kolme.

Olen tavannut muutamia loistavia ammattibaristoja. Kaikilla heistä ei aina ole tuntunut olevan vastaavaa teoreettisen tiedon määrää kuin monilla amatööreillä. Siitä huolimatta heidän valmistamansa kahvijuomat ovat olleet tasavarmemmin loistavia kuin harrastuspohjalta laaditut?

Mikä erottaa baristan ja kotibaristan? Noin 200 tuplashottia päivässä. Teoriapohja saattaa jäädä hieman ohuemmaksi kun suurin osa ajasta vietetään portafiltterissä kiinni, mutta jos kahvi oikeasti kiinnostaa vähääkään, niin tekemällä oppii varmasti paremmin kuin lukemalla.

Tietysti löytyy (aivan liikaa) "baristoja", joille kyse on "vain kahvista" tai vain duunista, jolla rahoittaa opiskelut tai mitä lie. Heitä tuskin voi kutsua ammattilaisiksi, vaikka he kahvijuomia hengenpitimikseen valmistaisivat.

Toisaalta ammattilaispuolellakin huiput käyttävät aikaa ja voimavaroja myös teoriaan. Rohkenen kuitenkin väittää, että aikaa tietokoneen tai kirjojen ääressä vietetään hieman erilaisessa suhteessa portafiltterin päässä vietettyyn aikaan kuin harrastajien keskuudessa.

Tekemällä oppii, ja mestareiden työskentelyä katsomalla. Lukeminen on apuväline. Tämä taitaa päteä aika moneen asiaan.

Caffi on aloittanut oman paahtimotoiminnan samalla kun avasi liikkeen Vantaan elämyskeskus Flamingoon. Ostin toissapäivänä heidän päivän paahtoaan, Colombia Supremoa. Olin ensin ajatellut maistella sitä pressona, mutta erittäin palvelualtis myyjä (joka muuten osoitti myös mainiot baristataitonsa) suositti kokeilemaan papua myös espressoon.

Tänä aamuna uskaltauduin sitten koittamaan. Olin juonut pari päivää pressoa, joten myllyn ruuvaaminen kohdilleen oli tällä kertaa aika iso operaatio. Lopulta päästiin kuitenkin asiaan. Rouvalle saatiin pehmeä tuplacappuccino ja lopuksi keittimen toivuttua höyrytyslämpötiloista kyhäsin itselleni tuplan.

Jauhatus ei ollut ihan kohdallaan vieläkään, ainakaan huomioiden että normaalisti juon espressoni ristrettona eli vähän tavallista tiiviimpänä. Nyt 25 sekunnissa kuppiin hulahti vähän reilunpuoleinen normaali tupla.

Tästä huolimatta kupissa odottanut makusinfonia ohitti useimmat "ihan ok" -kunnossa olevista pavuista juomani ristretot. Hapokuus, täyteläisyys ja aivan uskomaton määrä erilaisia vivahteita saivat keskivaiheilla seurakseen aimo häivähdyksen tummaa suklaata. Siis sellaisen häivähdyksen, joka teki tarpeettomaksi aikomani suklaanapin syömisen.

Ehkä nyt ymmärrän jotain siitä, mitä Mark Prince tarkoitti kutsuessaan ristrettoa apuvälineeksi, "kainalokepiksi". Tiristämällä ja tiukentamalla saa kahvista kyllä enemmän irti, mutta parhaimmillaan hyvä tupla (minun tapauksessani kolkuteltiin lungon rajoja) pesee useimmat ristretot siinä, mitä kuppiin oikeastaan uuttuu.

Sinänsä olen - kunnes toisin todistetaan - edelleen sitä mieltä, että jos sama barista tekee samoista kahvinpavuista samoissa olosuhteissa normituplan ja tuplaristreton, niin minulle se ristretto kiitos.

Tällä kertaa tosin kyse ei tainnut olla huippuunhiotusta baristatekniikasta, vaan siitä että pavulla vain yksinkertaisesti oli melkoisesti annettavaa.

Tarinan kipeä opetus on se, että kaikesta alkusäätämisestä jäi kahvia myllynkurkkuun ehkä hätäisesti yhden tuplan verran, kun pihiyksissäni olin ostanut vain 125 grammaa. Ei siis enää ikinä alle varttikilon kahviostoksia!

Koeponnistamista odottavat ruotsalaiselta Johan&Nyström-paahtimolta Caffille saapuneet tammikuun alussa paahdetut papua-uusi-guinealainen Sigri ja vanha ystävä Sumatra Gayo Mountain. Raportoin niistä myöhemmin, ehkä kuvienkin kanssa jahka pääsen niin pitkälle.

Toverini toi naapurista lämpimäisiä, hän oli paahdellut uunissa Andesasta tilattuja Peru Oxapampa -kahvinpapuja espressolle sopivaan paahtoasteeseen. Pääsin sitten kokeilemaan, miten tällainen alkuperäkahvi primitiivisesti uunissa paahdettuna tottelee kokematonta kotibaristan kättä ja käypiä espressolaitteita.




Oxapampat ovat kuvassa oikealla ja Monterivan Marche Blu -pavut vasemmalla. Otaksun.

No, täytyy sanoa että varsin mukaviinkin tuloksiin päästiin. Aivan täysin erilaiselta Oxapampasta päästetty espresso maistui kuin referenssiksi nautittu Monteriva Marche Blu. Tietysti. Maku oli hapokkaanpuoleinen, makeahko ja marjainen jos sitä nyt voi jotenkin järkevästi kuvata.

Harjoitusten jatkuessa vahvistui ennakkotieto siitä, että alkuperäiskahvit ovat vaikeampia tehdä espressoksi kuin tarkoitukseen nimenomaisestai valmistetut sekoitukset. Ensinnäkin espressossa vahvistuvat kahvin kaikki maut, joten alkuperäiskahvista saattaa tässä tiiviissä muodossa löytyä ikäviä yllätyksiä joten ihanteellisten olosuhteiden (uuttolämpötila yms.) löytäminen voi olla vaikeaa. Erityisesti, jos nämä muuttujat eivät ole kotivehkeissä digitaalisesti kontrolloituja. ;-)

Toinen juttu oli, että ainakin tässä tapauksessa papu tuntui todella herkältä erilaisille häiriöille uutossa. Kanavoituminen, eli se että vesi etsiytyy kahvikakun läpi siitä mistä se helpoimmin pääsee, sekä näkyi heti uutossa että maistui kupissa. Pahasti. Kuitenkin silloin kun kaikki meni nappiin, tulos oli oikein miellyttävä ja vivahteikas. Eli tarkkaa kättä (tai sellaisen puutteessa säkää) vaadittiin.



Entäpä maitokahvit? Oxapampa tuntui rungoltaan sikäli köykäiseltä, että äkkiä ajatellen se ei välttämättä olisi parhaimmillaan esimerkiksi cappuccinon pohjana. Mutta tällaiset väitteet ja teoriat täytyy ehdottomasti testata. Siispä toimeen. Keskipäivän ratoksi pyöräytin cappuccinon ja macchiaton. Kuten arvata saattoi, cappuccino oli ehkä aavistuksen köykäinen, luultavasti moneen makuun erittäin sopiva - semminkin kun vaahdotus sujui maun puolesta mainiosti. Macchiaton, ehkä vähän runsasmaitoisen tosin, kohdalla sen sijaan tuli kohdalle oikein jännittävä kokemus. Makean maitovaahtoturauksen kanssa oxapampa-espresso maistui nimittäin pitkälti kaakaolta. Jälkimausta paljastui kuitenkin että kyse oli kahvista. Sokeria tai vastaavaa ei tokikaan lisätty. Aika vänkä kokemus tuokin.



No, onhan tuo vaahto vähän kuplaista mutta aina voi lohduttautua sillä että melko samannäköinen macchiato kummittelee Pauligin "kotibaristamainosvihkosessa."

Jos haasteet uuttamisessa ja tasalaatuisuuden puute eivät pelota, uunipaahdolla näyttäisi saavan aikaan oikein mukavan ja persoonallisen makuista espressokahvia.

Vietettiin rouvan kanssa vuosi Irlannissa, AEG jäi kotiin. Irlanti ei varsinaisesti ole kahvimaa, oikeastaan opin siellä pitämään maustamattomasta mustasta teestä, joka on uutettu niin vahvaksi että hampaat irtoavat, jos siihen ei kaada maitoa joukkoon. Kahviakin tuli juotua, ostin halvan moka pot -pannun torilta ja väsäilin useimmiten mokkapohjaisia americanoja, joista päädyin pitämään aika paljonkin.

Suomeen palattua huomasin merkillisen seikan: Täkäläinen vaalea paahto jätti aina inhottavan kitkerän jälkimaun, jota kesti aika pitkään. Usein pykälää tummemmasta paahdostakin jäi samantyyppinen olo. En tiedä, olisinko tottunut tähän ajan kanssa, mutta päädyin sitten etsimään vaihtoehtoja. Eli keskityin ihan oikeasti maistelemaan juomiani kahveja. Tässä vaiheessa tuli ostetuksi edullinen Krupsin levymylly, aikaisemmin olin jauhanut kahvit käsin jollakin siihen hommaan juuri ja juuri kykenevällä käsimyllyllä.

AEG ja Krups palvelivat hetken, sitten rupesi kotiespresso maistumaan jokseenkin järkyttävälle. Ilmeisesti syynä tähän olivat vanhenemaan päässeet pavut, mutta saipahan syyn ruveta ihan oikeasti opettelemaan sitä, miten espressoa pitäisi valmistaa. Ostin kunnon tampperin ja rupesin vahtimaan suodatusaikaa sekuntikellon kanssa. Yrittäessäni poistaa suodatinkahvasta paineistusta päädyin purkamaan kahvan ja puhdistamaan sieltä useamman vuoden kahvitöhnät. Laitoin kyllä inhat crematuutit takaisin paikalleen.

Tässä keittimessä ja monissa sen kaliiberitovereissa on siis suodatinkahvan alaosaan askarreltu lisäpaineistusta niin, että kahvi joutuu uuttamisen jälkeen paineen alle. Tämä saa sen vaahtoamaan niin, että näyttää siltä kuin kahvin pinnalla olisi crema, joka normaalioloissa kruunaa espresson ja kertoo onnistuneesta kahvista. Noiden painetuuttien kanssa syntyneellä vaahdolla puolestaan saattoi peittää epäonnistuneen uutoksen, joskin väristä opin loppuvaiheessa päättelemään, josko luvassa oli onnistunutta kahvia. Muutamat sangen maukkaat lirut sitä tuli tässä vaiheessa kyllä nautittua.

Oltiin kuitenkin tultu siihen pisteeseen, että hinku päivittää keitin verotti työtehoani gradun viimeistelyn suhteen toden teolla. Roikuin nimittäin aika paljon netissä miettien kustannustehokasta vaihtoehtoa. Rouva tuli lopulta siihen tulokseen, että uusi espressokeitin saattaa edistää gradun valmistumista paremmin kuin loputon surffailu ja vertailu. Marssimme siis Kaffecentraleniin, jossa Ulrika ehdottikin myllyn päivitystä ja AEG:lla nilkuttelun jatkamista. Juuri kun olin päättänyt päivittää keittimen. Koskapa en halunnut jatkaa yhteistyötä epäcreman kanssa, pumppu ei mielestäni ollut järin tehokas ja olin ostanut sen Krupsin myllyn vain vähän aikaa sitten, tämä ei tuntunut sopivalta. Logiikkaani kuvastanee aika hyvin se, että paljon sopivammalta tuntui sekä keittimen että myllyn päivitys. Niinpä vaikutti hetken siltä, että meille muuttaa Minimoka -kahvimylly ja Gaggia Classic -keitin.

Gaggia oli tarkoitus hankkia messinkisellä boilerilla alumiinisen sijaan, sillä ei tehnyt mieli jokapäiväisesti rikastaa alumiinia aivoihinsa. Kävikin ilmi, että tämä ei onnistu, joten takaisin netin ääreen vaihtoehtoja miettimään. Lopulta päädyimme Isomac Venukseen. Tässä vaiheessa alkuperäinen ajatus ostaa viidelläsadalla eurolla uusi keitin oli kasvanut yli tuhannen euron keitin-mylly-kombinaatioon. Huh huh, sanoi opiskelija.

Uuteen kahvikoneistooni olen kyllä äärimmäisen tyytyväinen. Tummanpunaruskeaa cremaa on puskenut kahvishottien päälle runsain mitoin, ja alkusäädön jälkeen olen pikkuhiljaa alkanut päästä kohti oikeaa polkua maidonvaahdotuksen suhteen. Venuksen uuttopaine oli tosin jokseenkin korkea, ja kahden viikon treenin, jonka aikana kahvin maku on vaihdellut hyvästä taivaalliseen, jälkeen kiikutin sen Kaffecentraleniin säädettäväksi ja tarkastettavaksi. Jahka keitin saapuu takaisin, otaksuisin sen uuttavan kahvin pykälää pehmeämmän makuiseksi ja veden olevan hieman vähemmän altis löytämään nopeinta reittiä kahvikakun läpi. Uuttopaineen ollessa korkea tunnuttiin nimittäin tarvitsevan lähinnä yli-inhmillistä baristatekniikkaa, mitä on ehkä helpompi opetella jos keittimen vaatimukset eivät ole aivan surrealistiset. Operaatio on kestänyt kohta viikon, ja keitintä alkaa olla kova ikävä.

Tässä keittimen takaisinodottelussa on kyllä saavutettu melkoinen säälittävyyden taso: päivästä kuluu aika paljon Youtuben kahvinkeittovideoita tarkastellessa. Polttelut päästää kahvit ja jatkaa maidonvaahdotusharjoituksia olisivat aika kovat. Siinä kai on syy tämän bloginkin perustamiselle juuri nyt, kun joutui olemaan ilman espressokeitintä viikonlopun yli: Siinä miete, mistä puute.